Kokoro laittoi musiikin soimaan. Hän istui polvillaan keskellä tummaa huonetta, ja kuunteli musiikkia. Kokoro katsoi alas päin, ja sanoi hiljaa: "Sukito itte..." Lattialla oli kaikkea nuoren, 13-vuotiaan koulutytön tavaroita; penaali, kyniä, koulukirjoja, meikkipussi, laukku, kännykkä, mp3-soitin, Pockyjä, koulupuku ja piirrustuspaperia. Kokoro rakasti piirtämistä, ja hänen huoneensa seinät olivat täynnä erikokoisia ja pukuisia henkilöjä. Eri vaatteet, mutta sama hahmo. Kokoro piirsi vain samaa hahmoa koko ajan, milloin hahmolla oli päällä kauniita kimonoja, farkkupukua, kouluasuja tai bikinejä. Tyttö, jonka Kokoro oli piirtänyt uudelleen ja uudelleen, oli hyvin kaunis. Silti näytti, että hän olisi kaivannut hahmoonsa jotain uutta. Kuin Kokoro olisi hakenut jotain syvällisempää. Mutta nyt ei ollut aika miettiä asiaa, koulu alkaisi tunnin kuluttua, ja hän ei ollut vielä valmistautunut. Eräässä nurkassa kuitenkin oli poikkeus, -komea poika.

Kokoro pakkasi nopeasti tavaransa, otti yhden Pockyn suuhunsa ja lähti hakemaan keittiöstä evästä. Hän pakkasi reppuunsa eväsleivän, ja käveli ripeästi eteiseen. Kokoro nappasi naulakosta koulupuvun takin ja nosti painavan koululaukkunsa maasta. Pitkä, puolen tunnin mittainen kävelymatka alkaisi.

Ulkona oli kaunis toukokuinen aamu. Kirsikankukat kukkivat, ja lempeä, hieman viileä tuuli puhalsi Kokoron hiuksia. Tummat hiukset siirtyivät tytön kasvojen eteen, ja hän pyyhkäisi ne nopeasti korvan taakse. Hiekkatie oli hieman kostea, ja viereissä metsikössä oli sumua.

Kokoro katsoi alaspäin, mutta havahtui äkkiä outoon ääneen, joka tuli metsästä. Kokoro katsoi äänen suuntaan, ja näki pienen, kiharahiuksisen lapsen makaavan maassa. Lapsella oli valkea iho, ja silmät kiinni. Kokoro juoksi nopeasti pikkutytön luokse katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Tytöllä oli päällään keltainen polviin asti yltävä mekko, jota koristi mustat pitsit. Päässään tytöllä oli keltainen pieni hattu, jossa oli musta kukkanen. Kädessään hän piti mustaa pitsistä auringonvarjoa. Mustat, pienet suloiset kengät jalassaan, ja käsissään mustat pitsihansikkaat.

Kokoro katsoi tyttöä, ja nosti hänet maasta. Hän tunsi kädessään, kuinka tytön posliininen vartalo valahti hänen käsilleen. Hän käänsi pikkutytön toivin päin. Selässä, suuren keltaisen rusetin alapuolella oli reikä. Kokoro säikähti pahanpäiväisesti, mutta hillitsi itsensä ja katsoi reikään. Siellä oli pieni, musta kuula. Kokoro tavoitteli sitä sormillaan, mutta reikä oli niin pieni, että hädin tuskin yksi sormi mahtui sinne, Hän otti avukseen maassa olevan kullanvärisen, noin viisi senttiä pitkän kepin. Hän koitti saada kuulan ulos, mutta kun hän tönäisi kuulaa kepillä, kuului naksahdus. Kokoro koitti hädissään ottaa keppiä pois, ja pian se lähtikin. Kepin päähän oli tarttunut kuula, ja hän havaitsi, että kuulassa oli samanmuotoinen reikä, minkä muotoinen keppi oli.

Pikkutyttö makasi maassa mahallaan, ja Kokoro tavoitteli sitä. Hän kuitenkin veti kätensä äkkiä pois, kun huomasi työn liikkuvan. Tyttö nousi seisomaan, ja kääntyi Kokoroa kohti. Kokoron sydän hakkasi, ja hän katsoi nukkea, joka avasi hitaasti suuret, kokonaan valkoiset silmänsä. Tyttö katsoi ilmeettömänä, ja käveli tokerösti Kokoroa kohti. Pikkuinen tarttui Kokoron jalasta kiinni, ja Kokoro katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Nukke sulki silmänsä, ja nojasi tytön jalkaan sanoen sanat: "Sukito itte..."